Muistan vuosien (tai vuosikymmenten) takaa erään leikkitilanteen, jossa aikuinen organisoi lasten leikin uuteen kuosiin. (Tapahtumat voi kuvitella kotiympäristöön, varhaiskasvatukseen tai esi- ja alkuopetuksen leikkimaailmakontekstiin sen mukaan, mihin ne luontevimmin itsellä asettuvat.)
Lapset olivat järjestelleet tuolit ympyrän muotoon lentokoneen matkustamoksi ja valmistautuivat ”lähtöön”. Aikuinen huomasi lasten idean lentokoneleikistä ja innostui siitä. Hän kaivoi esiin välineistöä (tarjottimia, leikkiruokatarvikkeita ja matkatavaroiksi kelpaavia kasseja ja lasten reppuja) ja järjesteli kalusteita (tuolit jonoiksi kuten oikeassa lentokoneessa, ei ympyrän muotoon kuten lapset olivat ne laittaneet). Aikuinen haali mukaan vielä pari lasta leikin laitamilta (tässä vaiheessa mukana oli viisi lasta) ja alkoi selostaa, miten kaikki leikissä tästä eteenpäin tapahtuisi.
Aikuinen siirteli lapsia jonoon, sitten istumaan tiettyyn kohtaan ja taas toiseen paikkaan, laittoi esineitä käteen tai otti niitä pois – sen mukaan, mikä kuului milloinkin leikin juoneen. Aikuinen antoi myös ohjeita siitä, mikä mikäkin esine, tuoli tai paikka on leikisti. Aikuisen rooli muodostui nopeasti niin tilaa vieväksi, ettei lapsille jäänyt käytännössä minkäänlaista mahdollisuutta omalle toiminnalle, eikä kyllä myöskään kuvittelulle tai keskinäisille neuvotteluille.
Osa lapsista seurasi silmät pyöreänä tapahtumien kulkua – kun aikuinen leikkii. He suostuivat siihen, että heitä liikutellaan milloin mihinkin ja siihen, ettei ollut mahdollisuutta ennakoida leikin seuraavia käänteitä – saati vaikuttaa niihin.
Yksi lapsista yritti toistuvasti ohjailla ja keksiä omia ideoitaan. Ideat joutuivat törmäyskurssille aikuisen ideoiden kanssa. Lapsi alkoi osoittaa mieltään. Toinen lapsi, näistä viidestä nuorin, väsyi muita nopeammin. Lopulta tuli itku, kun esineitä otettiin hänen käsistään (tärkeä oma reppu unikavereineen piti laittaa matkatavarahihnalle ja ruumaan) ja tilanne tuntui vaikeasti ennakoitavalta ja hallittavalta.
Lopulta kaikki väsyivät, myös aikuinen. Lapset eivät halunneet jatkaa enää leikkiä. Aikuinen oli turhautunut: Siitä, ettei leikki lähtenyt lentoon hänen kovasta panostuksestaan huolimatta. Siitä, etteivät lapset innostuneet, vaan olivat tyytymättömiä ja kiukkuisia. Siitä, että hommaan oli mennyt aikaa ja nyt tuli kiire muiden asioiden kanssa. Lisäksi aikuista turhautti se, että kun kerrankin oli tarttunut lasten ideaan ja heittäytynyt mukaan, niin tässä oli tulos. Eihän tämä toiminutkaan. Miksi ei? Eikö tämä ollutkaan sitä, mitä aikuiselta odotetaan? Lisäksi väsytti. Ihan vain se, että oli paahtanut täysillä ja antanut kaikkensa.
Missä meni vikaan? Eikö tässä tapahtunut ihan oikeita(kin) asioita: aikuinen innostui lasten ideasta ja tarttui siihen – vaikka olisi ollut ne kuuluisat miljoona muuta pakollista asiaa tehtävänä. Hän toimi leikin rikastajana, otti ja sitoutti mukaan lapsia, jotka olisivat muuten jääneet yksin leikin laitamille seurailemaan. Lisäksi vielä vähän rikottiin tuttuja rutiineja hakemalla esimerkiksi reput eteisestä mukaan leikkiin.
Miltä esimerkkitilanne näyttää tilan ja toimijuuden näkökulmasta? Kenen osallisuudelle ja toimijuudelle (ja sen myötä kehitykselle ja oppimiselle) tässä jäi tilaa? Tällä esimerkillä voi sujuvasti pohjustaa tilan ja toimijuuden dynamiikan sisältöjä, mutta tällä kertaa jumitan aikuisen hallinnan kokemuksen äärelle.
Kuinka vaikeaa tehtävä on aikuisena tarttua lasten ideoihin, rikastuttaa vaikkapa sitä leikkiä, mutta jättää silti tilaa lasten omalle toiminnalle, ajatuksille, ideoille, keskinäisille neuvotteluille ja kaikelle muulle, mikä yhteisessä toiminnassa juuri kehittää ja opettaa? Kuinka sietää sitä, että asiat menevätkin “väärin”, kuten lentokoneen istuimet ovat ympyrän muodossa.
Yllä kuvattu esimerkkitilanne on jäänyt pyörimään mieleen, sillä ajattelen, että tuo aikuinen olisin voinut olla minä – etenkin kotiäidin roolissa. Tunnistan hyvin myös sen turhautumisen, kun on tehnyt enemmän kuin olisi oikeasti ollut tarpeen, mutta lopputuloksena onkin paljon siivottavaa sotkua ja tyytymättömiä ja väsyneitä (pieniä) ihmisiä. Kerrankin, tarkalleen tammikuussa 2010, rakensimme lasten kanssa koko asunnon kokoisen temppuradan ja majojen yhdistelmän. Olimme tuolloin päiväkausia “jumissa” pienessä kerrostaloasunnossa vastasyntyneen vauvan ja kovan pakkasen vuoksi. Puoliso oli päivät töissä ja sen jälkeen yöhön asti omakotitalon rakennustyömaalla. Meillä kotijoukoilla ruoka-ajat ja muut arjen rytmit vähän joustivat (myös ruokapöytä oli yhtä majaa ja tunnelia), ja siitä seurasi omat haasteensa. Muisto kuitenkin lämmittää mieltä näin jälkikäteen. Ehkä siitä syystä, että itse väsyin leikkiin ensimmäisenä. Istuin kahvikupin ja vauvan kanssa majojen keskellä, ja 3- ja 5-vuotiaiden lasten leikit lähtivät aivan uusiin suuntiin.
Olen usein pohtinut, kuinka vaikeaa ja samalla tärkeää olisi toisinaan vain olla. Voisinko useammin ajelehtia tilanteen mukana ilman, että pyrin omalla toiminnalla saamaan sitä jotenkin paremmin (omaan) hallintaan? (Tutkimuksessa löytyi opiskelijoiden arjesta sellainen toimijuuden muoto kuin ajelehtiminen. Sillekin oli paikkansa ja oikea tarve, vaikka se äkkiseltään näytti ehkä ei-toimijuudelta.)
Miten löytyy läsnäolon ja aktiivisen toiminnanohjauksen välinen tasapaino? Mitä tapahtuu, jos useammin valitsen sen, että vain olen läsnä ja kuuntelen. Unohdun hammasharja kädessä kuuntelemaan oikeasti kiinnostuneena lapsen kertomusta, vaikka nukkumaanmenoaikatavoitteesta ollaan jo reilusti yli tunti myöhässä. (Eikä vähiten kaikkien loputtomien tarinoiden vuoksi.) Mitä tapahtuu, jos olenkin välillä suorittamatta arjen velvollisuuksia ja ajattelen, että tämä hetki tässä on arvokas ja muutkin ovat ihan oikeasti olemassa omine tavoitteineen, näkökulmineen, ideoineen ja tärkeine asioineen.
Järkkyykö hallinnan tunne tai kokemus jotenkin siitä, ettei kaikki olekaan itsellä ohjailtavissa? Ja entä jos se järkkyy, mitä silloin kannattaisi tehdä? Toimisiko siedätyshoito? Jos siedättäisi itseään ja totuttelisi pieninä palasina myös välillä ajelehtimaan tilanteiden mukana. Kuinka tärkeää toimijuutta sekin on, olla läsnä ja ajelehtia! Se voi vaatia jopa pitkäaikaista tietoista harjoittelua ja sitä, että jotkut valmiudet kehittyvät, ja osaa olla paremmin läsnä, kuin joskus aiemmin.
Mietin vielä, ihan käytännössä, että jos ja kun päädyn arjen tilanteissa useammin vain ajelehtimaan ja olemaan läsnä (vaikkapa pysähtymään lasten kertomusten äärelle), niin suoriudunko silti kaikesta siitä, mistä pitäisi tai on ihan pakko? Jos en suorita, mitä tapahtuu? Kaatuvatko velvollisuudet jonkun muun niskaan? Tulevatko (koti)työt hoidetuksi vain puolittain? Huolestuuko koulussa opettaja siitä, että lasten asioista täytyy liian usein muistutella, lasten vaatteet ovat likaisia ja rikkinäisiä tai talviurheiluvarusteet puuttuvat? Saapuuko kuopus hoitoon mihin aikaan sattuu, ilman minkäänlaista ennakkoilmoitusta? Väsyykö puoliso siihen, että kodin askareet kasautuvat yksille harteille, kun lopetan määrätietoisen toiminnanohjauksen ja suorittamisen klo 16 tänäänkin ja alan vain ajelehtia tilanteiden mukana? Homehtuvatko märät pyykit koneeseen, kun ripustan yhden tai kaksi, kunnes jokin toinen tilanne taas kutsuu? Turhautuuko yksi lapsi odottamiseen, kun olen jäänyt venymään tärkeään kohtaamiseen toisen lapsen kanssa? (Mahdollisesti.) Entä kykenenkö kohtaamaan ne (omat ja muiden) tunteet, joita nousee, kun asiat eivät menekään suunnitelmien mukaan?
Voisinko antaa 3-vuotiaan pukea ihan itse loppuun asti ja katsoa sinnikkäästi toiseen suuntaan, kun kauluri ja takin vetoketju ovat hieman miten sattuu ja lunta leijailee kauluksesta sisään. Jos vain työntäisi pois mielestä kaikkea tulevaa ennakoivan ajatuksen, että omat lumityöt pian keskeytyvät, kun sukka on makkaralla kengän sisällä, ”renksut” laittamatta, talvikenkä sukkineen jää lumihankeen ja lapsi itkee. Ammatillisessa roolissa ei ehkä syntyisi tunnemyrskyjä vastaavassa tilanteessa, mutta äidin roolissa syntyy kyllä. On suuri kiusaus ennakoida, varmistaa ja silottaa tilanteita äärimmäisyyksiin asti, etenkin jos arki on muutenkin jonkun tyypin kanssa yhtä myrskyä ja itkusta ja harmista toiseen seilaamista. Kun ajattelee kasvatus- ja opetustyötä tekevän aikuisen tasapainoilua arjessa, tulee väistämättä mieleen aikuisen omat tunnesäätelyn taidot.
Milloin ennakointi, organisointi ja varmistelu on oikeasti tärkeää – juuri sitä, mitä aikuisen kuuluukin tehdä – ja milloin kyse on siitä, etten uskalla kohdata lapsen mielipahaa tai eteen tulevia yllättäviä tilanteita? Ja sitä, että asiat keskeytyvät ja kesken jääneet asiat kasautuvat ja hallinnan puute ja riittämättömyyden tunne valtaavat taas alaa.
Siinäpä onkin tasapainoiltavaa kerrakseen. Ihmisen on sekä saatava kokemuksia siitä, että voi vaikuttaa oman elämänsä asioihin, voi hallita jotain ja vaikuttaa johonkin (se toimijuus siis). Samalla on kuitenkin myös opittava, että kaikki ei riipu minusta, kaikkea ei voi hallita. Kykenen katsomaan maailmaa oikeasti vain tästä omasta standpointistani käsin ja muiden standpointtien ymmärtäminen on aina puutteellista ja vaatii harjoittelua. Olen osa jotakin kokonaisuutta ja jaetuissa tilanteissa ja tietyssä ajallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa kehkeytyvää toimintaa. Siitä kokonaisuudesta myös putkahtaa arkeen päivittäin suoritettavien ja elämään kuuluvien asioiden vyyhti ja koko joukko tilanteisiin liittyviä merkityksiä ja perusteluja: miksi jokin on tärkeää, mitä on priorisoitava ja mille on aikaa vasta ”sitten kun”. …Ja mitä enemmän omassa elämässä on erinäisiä osallisuuksia elämisen näyttämöillä, sitä enemmän on myös jokaisen osallisuuden mukana tulleita velvollisuuksia, rutiineja, käytänteitä, arvomaailmoja heijastelevia toimintakulttuureja ja niin edelleen.
Jälkikommentti:
Toivoisin, että tässä kohdassa olisi linkki, jonka kautta lukija (joka on jotenkin ihmeellisesti jaksanut lukea ylipitkän tekstin loppuun saakka) voisi kirjoittaa omista kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Kokoaisin kaikki tekstit tutkimusaineistoksi. Vielä sellaista ei kuitenkaan ole, tällä hetkellä ensisijaista on opetustyö ja uudet tutkimusideat saavat odotella taustalla. Instagramissa (@arkea_tutkimassa) kaiketi ilmoittelen, jos tai kun tilanne joskus muuttuu.
Toinen jälkikommentti:
Tämä teksti on roikkunut pitkään luonnoksissa. Kolmevuotias on nykyisin 5-vuotias ja saa (halutessaan!) itsensä taitavasti ja nopeasti ulkokamppeisiin. Eikä tarvitse äidin korjailla mitään! Olen ollut ilmeisesti riittävästi katsomassa toiseen suuntaan (tarkalleen ottaen olen katsonut enemmän tietokoneen näyttöä ja opiskelijaryhmää yliopistolla) ja lapsi on saanut harjoitella uusia taitoja rauhassa varhaiskasvatuksessa. Optimaalisempaa tilaa uusien taitojen kehitykselle on syntynyt siinäkin!
Kuva: Unsplash
Arkea tutkimassa 