Pieni alustus: Vaikka tässä kuvaan hektistä arkea ja rivien välissä huokailen kiirettä, niin ajattelen kuitenkin, että on melkoista etuoikeutta, että arki ruuhkautuu. Ydinkäsite on mahdollisuus/ toimintamahdollisuus (possibility for action) ja toisaalta myös osallisuus (participation). On asioita ja elämisen näyttämöitä, joissa olla osallinen. Jos niitä ei olisi, näyttäisi arki aika toisenlaiselta. Sitten siihen arjen kuvaukseen, tai mikä tämä nyt tällä kertaa onkaan.
Sohva
Nopeasti miettien muistan kolme kertaa, kun olen vuosien varrella kuunnellut liikuntakeskuksen esittely- ja myyntipuhetta: Jäsenyyshän auttaa siihen ”jokaisen” tuttuun ongelmaan, kun sohva houkuttelee ja ei vain saa treenattua, vaikka on aikonut ja tietää sen olevan hyödyksi. Olen yrittänyt esittää hienovaraisia vastalauseita. Ainakin ajatuksen (!) tasolla. Siis että öhöm, meillä on itseasiassa toisenlainen pulma, ne jumpat täytyy sovittaa yhteen juoksun, hiihdon, kotikuntosalin käytön ja lasten urheilu- ja soittoharrastusten kanssa. Unohtamatta töitä, kotitöitä, pihahommia ja tutkimusharrastusta, joka myös ottaa oman siivunsa illoista ja viikonlopuista (tai otti ennen tutkimusvapaata). Sohva on toki houkutellut vuosien varrella (muistaakseni, luullakseni), mutta kokonainen ilta sohvalla ei kuulosta realistiselta vaihtoehdolta vielä pitkään aikaan – saati kovin tutulta arjen rutiinilta. Enkä varmastikaan ole ainut. Väljyyttä täytyy rakentaa arkeen jotenkin muuten, kuten viipymällä pidempään keittiön pöydän ääressä kaikkien perheenjäsenten asioita kuuntelemassa. (Ks. Tampereen yliopiston tutkijoiden teksti ja kohta “Niin kiire, ettei ehdi olohuoneeseen“.)
Mielikuva sohvalla istumisesta liittyy eniten takavuosien imetystilanteisiin. Vaikka edes imettäessä en aina tajunnut istua aloillani, saati sohvalla. Ja vaikka sohva taidettiin alun perin kyllä ostaa iäkkäämpiä vieraita ajatellen, ja vasta viidenteen yhteiseen kotiin. (Alkoi jotenkin tuntua, että omakotitalossa ehkä kuuluu olla sohva, eikä kasa patjoja ja tyynyjä.) Muistot sohvalla istumisesta eivät siis mitenkään kovin helposti yhdisty ryhmäliikuntatunteihin. Aasinsilta on jokseenkin hutera. Millä tavalla ohjattu liikunta pelastaisi minut siltä ”uhkaavalta houkutukselta” istahtaa sohvalle. Siis ymmärrän joo, tavallaan, mutta luulen silti, että minun henk.kohta pitäisi juuri harjoitella sitä istumista. Sen sijaan kaivelen kaapeista herkkuja pysyäkseni liikkeessä vielä tämänkin päivän. Hupsista.
Vaikka olen suhtautunut hieman kriittisesti ihmisen arkea ja merkitysrakenteita yksinkertaistaviin myyntipuheisiin, olen silti ollut jo aika pitkään liikuntakeskuksen onnellinen jäsen! Koska 1) siirtymät paikasta a paikkaan b auttavat kiinnittymään yhden asian äärelle, ja 2) riittävät struktuurit, kuten tietty kellonaika, pakottavat priorisoimaan ja tekemään valintoja. (Toki olen onnellinen myös monipuolisesta ja laadukkaasta ryhmäliikuntatarjonnasta ja niin edelleen :D) Korona-aika on laittanut uusiksi sekä siirtymien että struktuurin hyödyt. (Ja tässäpä sitä sitten liu’utaankin myös lähemmäs tutkimuskonteksteja). Etätreenit voi laittaa pyörimään joustavasti, ja fyysisiä siirtymiä ei enää tule, kun jumpan voi aloittaa siinä samalla, kun paistaa (siitä puurosta) vohveleita lapsille iltapalaksi, kuuntelee yhden lukuläksyjä ja laittaa 3-vuotiaalle kylpyvettä valmiiksi – neuvotellen samalla veteen upotettavien lelujen määrästä ja siitä kuka voisi istua kylpijää vahtimassa (koska jumppa ja ne vohvelit!).
Se tarpeellinen siirtymä kotoa pois sinne erilliseen liikunta- ja kuntoilupaikkaan katkaisisi kaikki kiinnittymiset yhdellä elämisen näyttämöllä. Jos hyppäisin autoon (tarttuisin siis siihen toimintamahdollisuuteen, että pihassa on auto) ja lähtisin ryhmäliikuntatunnille, rajaisin samalla joitakin muita toimintamahdollisuuksia pois kyseiseltä illalta. 3-vuotias ehkä jäisi itkemään sitä, että kylpy ei nyt toteudu. Myöhästyisin hieman tunnilta, kun pukisin samaisen tyypin sittenkin viime metreillä ulos pihahommiin toisen vanhemman kanssa. Jotain siitä, mitä piti tehdä, delegoisin jollekin muulle. Jotain jättäisin vain toiseen kertaan. Jotain kodin elämisen näyttämöltä kulkisi myös mukana seuraavaankin paikkaan, ei pelkästään ajatuksissa, vaan myös teknologian välityksellä: Juuri kun olisin haalinut ryhmäliikuntasalin seinustoilta tarvittavan välineistön lattialle, ainoalle vapaalle paikalle ohjaajan nenän eteen (tietysti, kun kerran tulen saliin myöhässä ja siinä on se salin ainut vapaa paikka), puhelimeen tulisi viesti koululaiselta: ”Paistetaanko koko tämä vohvelitaikina? Voiko joku muu tulla paistamaan? Mulla on huomenna enkun sanakoe.” Pointti: Teknologia mahdollistaa sen, että vaikka siirryn fyysisesti yhdeltä elämisen näyttämöltä toiselle, jotain tulee mukana muutenkin kuin ajatuksissa. Elämisen näyttämöt ja osallisuudet limittyvät ja samanaikaistuvat.
Myös opiskelijoiden etäarjen tutkimuksessa limittyvien osallisuuksien kanssa tasapainoilu on tavallista. Elämisen näyttämöt ja osallisuudet limittyvät etäarjessa – koska se on mahdollista. Mahdollisuudet ovat sekä kriittisen tärkeitä, että luovat haasteita ja venymisen ja tasapainoilun vaatimuksia arjessa.
Opiskelijoiden limittyvistä osallisuuksista etopiskelun arjessa lisää: Peltola & Suorsa 2020
Jälkikommentti: Vasta tutkimusvapaan myötä voi oikeasti sanoa, että alan itsekin sisäistää tai omakohtaisesti kokea, mitä sillä suositulla puheella sohvasta oikein tarkoitetaan. Siis että on sellainen aikaikkuna arjessa, että voi valita, että istuisinko tuohon loppuillaksi. Että se ylipäätään käy mielen vieressä. Tai huomaan istuneeni ja voin todeta, että ei tarvitse tästä nousta. Mikä ihana ajatus. Nuorena-aikuisena, rakentamisen, töiden ja pienten lasten kanssa naureskeltiin koko ajatukselle. Sittemmin ei ole enää naurattanut. Tutkimusvapaa mahdollistaa kuitenkin nyt sen, että iltaisin ei suunnitella seuraavan päivän opetuksia, eikä toisaalta myöskään istuta illan viimeisinä tunteina vääntämässä rahoitushakemuksia tai artikkelin korjauksia – ei sohvalla eikä missään muuallakaan. (En tiedä pitäisikö silti, tutkimusvapaasta huolimatta, uhrata myös iltoja silloin tällöin, mutta en ole ainakaan säännöllisesti jaksanut.) Sohva on oikeasti aika kiva paikka, olen huomannut. Huomaamista helpottaa, jos jättää kännykän kokonaan toiseen huoneeseen (kuten etäopiskelijat tutkimusaineistossa).
Arkea tutkimassa 