Yksi minun ja aika monen muunkin paljon tarvitsema käsite tutkimuksessa on conduct of everyday life (ks. esim. Schraube & Højholt 2016). Jokunen vuosi sitten, kaksi tutkimustyötä ruuhkavuosiinsa survovaa väsynyttä perheenäitiä (Peltola & Raetsaari) saivat hyvät naurut etsiessään sanakirjasta suomennosta sanalle conduct. (Toki miellä oli jo ohjaajan muotoilema suomennos käytössämme, mutta pakkohan se oli saada itsekin ajatella asiaa.) Millaista suomennosta alkaisimme tästä keskeisestä käsitteestä käyttää omissa tutkimuksissamme? Everyday life on selkeä, mutta entä tuo conduct. Sen tulisi kääntyä sekä verbiksi että substantiiviksi. Minkä seuraavista sanakirjan tarjoamista vaihtoehdoista valitsisimme? Onko tämä arki enemmän suorittamista ja suoritusta, johtamista, hoitamista vai tekemistä. Vai onko kyseessä kenties sävellys ja säveltäminen! Ruuhkavuosien perspektiivistä hyvinkin noita kaikkia! Usein eniten ehkä suoritus… josta vain nipin napin selviää. Etenkin jos on änkenyt sen tutkimusharrastuksenkin kyytiin mukaan.
Olemme jatkaneet valmiiksi viitoitetulla tiellä ja päätyneet käyttämään pitkähkölle käsitteelle tiivistä suomennosta elämä ja eläminen sekä arkielämä ja arjessa eläminen (Suorsa 2014; Peltola ym. 2020; Raetsaari ym. 2020). Käytännössä itse puhun usein vain arjesta. Arkielämä ja eläminen muodostuu toimijan eri osallisuuksista eri elämisen näyttämöillä, kuten kotona, koulussa, töissä (mm. Dreier 2011; Suorsa 2014). Arkea eletään yhdessä ja yhteistyössä muiden kanssa. Se on dynaaminen prosessi, jota tuotetaan; toistetaan ja muokataan ja luodaan, joka hetki suhteessa sekä muihin toimijoihin että oman arjen muihin osallisuuksiin eri elämisen näyttämöillä.
Mutta mihin tarvitsemme arjen tarkastelua (psykologisessa) tutkimuksessa? Aiheesta voi toki lukea perusteellisempia selvityksiä artikkeli- ja kirjakaupalla. Itse muotoilisin perustelun tällä hetkellä (ja sen perusteella, mihin oma ymmärrys riittää nyt ja mikä omassa tutkimuksessa on ajankohtaista) seuraavasti: Tehdessämme psykologista tutkimusta, tarvitsemme arjen tutkimusta siksi, että ihmiset elävät arjessa – eivätkä esimerkiksi laboratorioissa. Ihmisen elämän “suhteissa rakentuminen” on vaikeaa tavoittaa psykologisilla mittareilla (siksi siihen keskitytäänkin lähinnä muilla tieteenaloilla). Siinä ensimmäinen syy. Ja näitä vastaavia tähän liittyviä perusteluja olisi enemmänkin, mutta mennään nyt eteenpäin, jotta päästään siihen arkeen.
Toinen syy tutkia arkea kytkeytyy ihmisen kokemukseen. Vuorovaikutustilanteessa, tai vaikkapa vastatessa tutkijan tai ohjaajan kysymykseen, tuotamme aina myös sellaista, mitä mielestämme tilanteessa kuuluu sanoa, tai kerromme asioita, joiden pariin keskustelu vain jotenkin ajautuu. Sekin on tärkeää (!), mutta monet ihmisen elämään keskeisellä tavalla vaikuttavat asiat tulevat esiin vasta, kun katsomme arkea tarkemmin (tai hoksaamme kysyä siitä!); osallisuuksia, arjen rutiineja, niihin kytkeytyviä perusteluja ja merkitysrakenteita ja niin edelleen. Ihminen ei ole välittömästi tietoinen kaikista niistä merkitysrakenteista ja perusteluista, joita omaan arkeen kytkeytyy. Siksi jonkin pulman tai ristiriidan selvittämiseksi on tärkeää kytkeytyä konkreettisiin asioihin, ei jäädä leijumaan abstraktille tasolle. Tutkimuksesta (meidän ja muiden) löytyisi raskaamman sarjan esimerkkejä siitä, mitä konkreettista arkea tutkimalla selviää. Tähän tarvitsen kuitenkin nyt jokin kevyen, ei tunteita kuohuttavan, ymmärrettävän ja konkreettisen esimerkin. Sellainen siis.
Pulkkamäki
Usein talvisin huokaan, vähintään ajatuksissani, joskus puolison kanssa yhdessäkin, että kaikki muut perheet ovat pitkin talvea tuon tuostakin pulkkamäessä. (Oikeasti tietysti yksi perhe käy yhtenä viikonloppuna ja joku toinen ystäväperheidensä kanssa toisena, ja siitä syntyy instastooreja selaillessa vaikutelma, että ”kaikki” ovat ”aina” ja ”tuon tuostakin”.) Meillä se jää kuitenkin jotenkin ihmeellisesti aina suunnitelman asteelle – toteutuen ehkä kerran kahdessa tai kolmessa vuodessa. Tämä on se välitön oma tuntuma ja sen ilmaisu – kertomus, jota toistuvasti tuotan itselle ja muille. Mutta entä jos katson konkreettisen arjen näkökulmasta, mitä oikeasti tapahtuu? Jos vaikkapa ohjattavalla olisi ohjaustilanteessa aikaa, tilaa ja tukea rakentaa kertomusta eteenpäin, ja edetä konkreettisen arjen kuvauksen suuntaan, mitä lisävaloa “tuntuman” ilmaisuun tulisi? Mitä varsinaisesti tapahtuu, ja millaisia perusteluja ja merkityssuhteita arjen tilanteissa risteilee.
Suuntaamme ulkoilukamppeissa ulos, osa edellä, osa myöhemmin perässä, joku jää ehkä sisälle. On toinen hanska hukassa ja nuorimmaisella pissahätä. On lumitöitä. Joku kuorii perunat ja laittaa ne kiehumaan. Putsataan auto lumesta. Kolataan lunta takapihalle isoon mäkeen, kun etupihalle ei enää mahdu. Naapurin lapset tupsahtavat paikalle. (Jos jossain vaiheessa oli mielen vieressä ajatus siitä, että autolla voi lähteä jonnekin kauemmas pulkkamäkeen vapaan kotiviikonlopun kunniaksi, niin viimeistään siinä vaiheessa se ajatus haihtuu ainakin lapsilta.) Lumimäki takapihalla kasvaa. Leikit ovat täydessä käynnissä. Joku haluaa sukset jalkaansa. Täytyy vahtia sisällä kiehuvia perunoita. Kuopuksen kanssa olisi oikeastaan aika riskialtista lähteä minnekään enää, tyyppi on kohta nälkäinen ja väsynyt. Käytännössä lapset ovat laskeneet kavereidensa kanssa mäkeä hiki päässä, kaivaneet tunneleita ja joku on hiihtänytkin. Mitä olisi vaatinut se, että olisimme pääseet sinne oikeaan pulkkamäkeen takapihan sijaan? Ehkä sovitut treffit jonkun toisen perheen kanssa eli riittävä struktuuri, joka pakottaa priorisoimaan jonkin tietyn asian. Olisimme vain putsanneet sen auton ja ehkä vähän liittymää, jotta pihasta voi ajaa ulos. Tai jos ei olisi pihaa, omakotitaloa tai lumitöitä ollenkaan! Puuttuisi siis nämä olosuhteet, jotka näyttäytyvät tietynlaisina toimintamahdollisuuksina arjessa. Lähteminen toisaalle mäkeä laskemaan olisi aivan todennäköinen aamupäivän ulkoiluvaihtoehto. Siis suunnilleen ainut vaihtoehto! Olosuhteita, merkityksiä ja premissejä, toimintaperusteita, kannustetun toiminnan vyöhykkeitä, avoimen tilan ja vapaan toiminnan rajoja siis kaikkialla.
Omassa henkilökohtaisessakin arjessa on paljon ulottuvuuksia, joista en ole välittömästi itse tietoinen, mutta joiden äärelle voin päästä tarkastelemalla vähän tarkemmin sitä arkielämän sävellystä.
Silti se retkipäivä isompaan pulkkamäkeen joskus olisi varmasti mukava!
Jälkikommentti:
Vastaava esimerkki ja analyysi opiskelijasta ja yllätysvieraista löytyy väitöskirjan viimeisiltä sivuilta (Peltola, 2022, s. 87).
Lähteet:
Peltola, M., Suorsa, T., Karhu, J., & Soini, H. (2020). Huoli kytkeytyy osallisuuden rajapintoihin: Ammattilaisen arki oppilashuollon näyttämöillä. Aikuiskasvatus, 40(2), 127-138. https://doi.org/10.33336/aik.95453
Peltola, M. (2022). Structured fabrics of everyday life : subject-scientific perspective on maintaining and changing life conditions in learning contexts of adulthood. Akateeminen väitöskirja. Oulun yliopisto.
Raetsaari, K., Suorsa, T. & Muukkonen, H. (2020). Ohjaustyön haasteena lukion keskeyttäminen: Ammattilaisten tulkintoja olosuhteista ja työnsä perusteista. Kasvatus 51(1), 38-50.
Schraube, E. & Højholt, C. (2016). Psychology and the Conduct of Everyday Life. London: Routledge.
Suorsa, T. (2014). Todellisinta on mahdollinen: Systeeminen ja subjektitieteellinen näkökulma kasvatuspsykologiseen kokemuksen tutkimukseen. Akateeminen väitöskirja. Oulun yliopisto.
Arkea tutkimassa 