Tästäkin on kysymys

Halutaan ostaa lisämuisti.

Vaikka ei olisi opiskellut kasvatus- ja opetusalaa, moni on varmasti kuullut, että oppimista ei enää ajatella tiedon kaatamisena passiivisten vastaanottajien päihin. Tuttua on ehkä myös ”tietokonesanaston” eli usein tietojenkäsittelyä kuvaavien termien soveltaminen oppimisen kuvaamisessa: Nykyoppija prosessoi tietoa, tallentaa pitkäkestoiseen muistiin ja niin edelleen. Mutta mutta, sitten tulee aina jokin mutta. Oman tutkimuksen teoriataustoissa näkökulma oppimiseen, kuten kehityksen prosesseihin ylipäätään, rakentuu kuitenkin hieman toisella tavalla. Kehityksen tarkastelu tässä avaa myös sitä, millaisena oppiminen näyttäytyy. Ja tämän alla olevan voin todella allekirjoittaa, vaikka usein ehkä toivoisin, ettei tämä oikeassa elämässä menisi näin…

Eteenpäin lukeminen on sitten ihan jokaisen omalla vastuulla 😀

”Oppimisen jälkeen ihminen on peruuttamattomasti muuttunut; kun ihminen tietää, hän ei koskaan enää voi väittää itselleen olevansa tietämätön. Siksi oppiminen on ”vaarallista”; se ei ole suinkaan tuollaista tiedon sievää ja neutraalia muistilaatikkoihin asettamista mahdollista myöhempää käyttöä varten, vaan prosessi, joka väistämättä heijastuu kaikkeen käytännön toimintaan, muuttaa ihmisen toimintamahdollisuuksia, ajattelutapoja ja persoonallisuutta.” (Järvilehto 1994, 193.)

Tämä on joskus lähes musertavaa. Vielä useammin vetää mietteliääksi ja hiljaiseksi. Halusinko edes tietää.

Arjessa nimittäin voisi olla ihan kiva, jos oppiminen kuitenkin olisi enemmän sitä tiedon tehokasta prosessointia. Mielellään vieläpä sellaista järkevää, suunnitelmallista, ja ennen kaikkea sen suunnitelman mukaan etenevää. Käyttöä olisi myös muutamille suodattimille, lisämuistista puhumattakaan! Sleep mode ja restart olisivat myöskin ihan jees. Ei mitään ylimääräisiä rönsyjä, saati merkityssuhteita, jotka sotkevat kaiken ja tekevät hommasta raskaan, kun aina ollaan jonkun uuden asian äärellä, täytyy sopeutua ja arvioida mitä säilyttää ja mitä muuttaa, täytyy muokata suhdetta siihen, mitä ennen tiesin ja mitä nyt tiedän. Vaikka ei sen pitänyt mennä niin. Piti vain oppia tämä uusia asia ja siiten siirtyä seuraavaan.

Harvoin tulee ajatelleeksi, että oppimisen seurauksena yksilöt tosiaan alkavat vain enemmän erottua toisistaan, vaikka koulussa pyritään opettamaan suunnilleen samoja sisältöjä kaikille oppilaille, ja opetussuunnitelmat ohjaavat sisältöjä vielä aikuisille suunnatuissakin koulutuksissa.

”Ensi ajattelemalla tämä vaikuttaa oudolta, sillä opettamisenhan pitäisi tehdä ihmiset samankaltaisemmiksi; kaikkihan omaksuvat samoja tietoja. Näin olisikin, jos oppiminen olisi vain mekaanista muistivaraston kokoamista. Koska oppiminen ei kuitenkaan ole mekaanista tiedon siirtoa, vaan tiedon luomista, jokainen ihminen tuottaa omaa tietoaan ja rakentaa omaa maailmaansa, jonka perusväritys on aina yksilöllinen” (Järvilehto 1994, 186).

Oppiminen ja kehitys tarkoittavat toimintamahdollisuuksien laajentumista (ja myös määrällistä lisääntymistä). Siis esimerkiksi, kun taapero oppii kiipeämään, avautuu uusia toimintamahdollisuuksia. Pikkuinen pääsee käsiksi ympäristön ulottuvuuksiin, joihin aiemmin ei päässyt. Sama ympäristö muuttuu toimintamahdollisuuksien näkökulmasta erilaiseksi (mm. Vygotsky 1994; 1998). Jatkuvaa liikettä, oppimista ja muutosta ihmisen elämässä ei edes voi estää. Vaikka kovan työn tuloksena aikuinen oppisi pois jostakin aiemmin opitusta tavasta, ei paluuta vanhaan lähtötilanteeseen kuitenkaan ole. Ihminen on muuttunut, moneen kertaan ja monin tavoin matkan varrella. Ihmisen toiminnassa (ja ei-toiminnassa) suhteet kaikkeen ympärillä olevaan muokkautuvat kokoajan. Jos siirryn kauemmaksi pöydästä, pöydän ja minun välinen etäisyys kasvaa. Kun kuuntelen ystävän kertomaa hauskaa kommellusta hymy huulilla ja tapahtumiin eläytyen, se rakentaa kyseistä ihmissuhdetta. Entä jos taas en tee mitään, jos kuuntelen kertomusta ilmekään värähtämättä, sekin vaikuttaa suhteeseen ja myös keskustelun kulkuun. (Lisäksi se on jopa rankempaa ja väsyttävämpää minulle itselleni, kuin luonnollinen eläytyminen ilmein ja elein ja myötätuntoinen suhtautuminen toiseen.)

Järvilehto, T. (1994). Ihminen ja ihmisen ympäristö. Oulu: Pohjoinen.

Järvilehto, T. (2009). The theory of the organism-environment system as a basis of experimental work in psychology. Ecological Psychology, 21(2), 112–120.

Vygotsky, L. S. (1994). The problem of the environment [1935]. Teoksessa R. Van der Veer & J. Valsiner (toim.), The Vygotsky Reader (s. 338–354). Oxford: Blackwell.

Vygotsky, L. S. (1998). The Crisis at Age Seven [1933–34]. Teoksessa R. W. Rieber (toim.), The Collected Works of L.S. Vygotsky. Volume 5: Child Psychology (s. 289–296). New York: Plenum Press.

Kuva: Jälleen Unsplash. Omat kuvat Instagramissa (a) seepramaria