Jossain aikuisuuden kynnyksellä olen saanut anopilta mallin säästää aamupuuron jämät ja upottaa ne illalla sämpylätaikinaan. Edelleen, 20 vuotta myöhemmin, voin huomata tuon mallin ohjaavan vahvasti suhdettani kaurapuuroon. Ja sama koskee viimeisiä perunamuusin loppuja. Kummankaan kippaaminen kompostiin ei vain tunnu mahdolliselta. Ne ovat ikään kuin liian arvokkaita raaka-aineita poisheitettäväksi. (Ja arvo tuntuu olevan suhteessa siihen, kuinka arvokkaita vuorokauden minuutit milloinkin ovat. Perunoiden kuoriminen vie monta minuuttia…)
Tutkiessani kehityksen dynamiikkaa, hyödynnän muun muassa sellaista käsitettä kuin kannustetun toiminnan vyöhyke, zone of promoted action (Valsiner 1987). Esimerkiksi aikuinen kannustaa lasta johonkin suuntaan (luo kannustetun toiminnan vyöhykkeen). Osittain samaa ilmiötä kehityksen näkökulmasta kuvataan myös tarjouman käsitteellä, affordance (Pedersen 2015); lapsen toimintaympäristössä on erilaisia toimintoja tai esineitä (tarjoumia). Kaikkineen kyse on moninaisista ympärillä olevista toimintamahdollisuuksista, joita joku siis ehkä tuo eteemme, tai ne vain ovat siinä ja odottavat, että joku niihin tarttuisi, kuten lelu tai lumikasa lapsen leikkiä inspiroimassa. Kaikki ympärillä oleva on kuitenkin pohjimmiltaan jonkun aiemman toiminnan tulosta, siitä alkaen, että meillä on seinät ympärillä tai vaikkapa auto pihassa. (En malttaisi olla tähän väliin kertomatta tarkemmin olosuhteista, premisseistä ja toimintaperusteista ja vaikka siitä pihalla kököttävästä autosta, mutta sille vain on nyt varattava jokin toinen erillinen tekstinsä. Kaurapuuro on olosuhde ja kohta tulee koko joukko toimintaperusteita…)
Monet elämän aikana omaksumamme kannustetun toiminnan vyöhykkeet muodostavat sisäistyessään oman ajattelumme rajat (kirjoittaa Valsiner). Siis kaikki se, mihin suuntaan meitä on ohjattu ja kasvatettu, ja mitä olemme omaksuneet tiettyjen oman ympäristömme sosiaalisten suhteiden ja virikkeiden keskellä. Tämä tarkoittaa sitä, että tiedostimme sitä tai emme, koemme jotkut asiat mahdolliseksi, tavoiteltaviksi, sopiviksi tai sopimattomiksi tietyssä toimintaympäristössä – arjessa, kotona, työssä tai koulussa. Sitten hämmästelemme (ja toisinaan ärsyynnymmekin), kun kaikki eivät aina näekään asioita samoin – vaikka sillä, miten kukin asiat näkee ja tulkitsee, on pitkä historia! Ja sitten sillä on oikeastaan myös tulevaisuus (mutta tämänkin näkökulma vaatii oman tekstinsä). Aikuinen luo itselleen erinäisiä kannustetun toiminnan vyöhykkeitä ja kohtaa arjessaan myös jatkuvasti uusia.
Mutta siitä kaurapuurosta. Onnistun arjessa luomaan itselleni sellaisen kannustetun toiminnan vyöhykkeen (ja samalla vapaan toiminnan rajat), että puuron lopusta on tehtävä jotain; sämpylöitä, vohveleita, teeleipiä, rieskaa. Jos en ehdi, siirrän seuraavaan päivään ja joskus vielä seuraavaankin, kunnes jääkaapissa on kolmessa kipossa aamupuuron loppuja. Se, että puuroa on siinä vaiheessa jo vähän liikaa sämpylöitä ajatellen, rajaakin oikeastaan mukavasti toimintamahdollisuuksia, vaihtoehdoista jäljellä on enää puurorieska, johon puuroa saa kulumaan kaikkein eniten. Jos tiedän, ettei illoista löydy ylimääräisiä minuutteja keittiöpuuhille, voin yrittää optimoida puuron määrää aamulla, keittää vähemmän, vaikka se sitten loppuisi kesken. Tai sitten säätelen tilannetta siten, että jos puuroa jää, syön sitä itsekin, kun muuten en yleensä syö. Ja kun en (useinkaan) jaksa ammulla optimoida mitään (edes oman aamupalan ravintosisältöä), niin joudun illalla viimeisillä voimilla taas leipoa jotain. Ja koska uunin kerran lämmittää, alkaa tuntua, että jotain muutakin pitäisi sinne samalla laittaa. Eri suuntiin vetävien perustelujen ketju on loputon. (Perustelujen tutkimus onkin aikalailla siellä tutkimuksen ytimessä koko tutkimusryhmällä.)
Kuulostaa ehkä monimutkaiselta, mutta oikeasti arkemme on täynnä näitä tällaisia, pieniä ja suurempia merkitysrakenteita, jotka ohjaavat toimintaamme. Usein emme niihin edes kiinnitä huomiota. Mitä iloa tällaisesta käsitteellistyksestä sitten on. Homman ydin piilee siinä, että tulemme osittain tietoiseksi vastaavista arkeemme sisältyvistä merkitysrakenteista silloin, kun kaikki ei sujukaan totuttuun tyyliin – kun joku toinen tekee eri tavalla. Puoliso täyttää tiskikonetta ihan väärin tai työkaveri arvioi ajan ja muiden resurssien riittävyyden tavalla, joka meistä vaikuttaa mahdottomalta. Toinen hyöty taas piilee siinä, että tunnistaessamme arkeemme kytkeytyviä perusteluja (toimintaperusteita), voimme saada paremman kuvan esimerkiksi oman elämämme kokonaiskuormituksesta. Saamme ikään kuin laskettua yhteen, mitä kaikkia pitäisi, kuuluisi ja täytyisi -asioita arkeamme onkaan määrittämässä. Sen jälkeen voimme arvioida, tarvitsemmeko todella näitä kaikkia. Mitä oman elämänhistorian varrelta kerättyjä asioita haluan säilyttää. Mitä uusia vaatimuksia, ihanteita ja arvoja haluan ottaa vastaan, ja mille on parempi sanoa ei (ks. mm. Brinkmann). Ja nämä olivat vain ajankohtaiset päälimmäiset “hyötynäkökulmat” juuri nyt. Toisena hetkenä jotkut toiset ovat keskeisempiä, kuten vaikkapa se, mitä merkitystä toimintaperusteilla on esimerkiksi ohjaustyössä.
Loppukommentti:
Aloittaessani tutkimushommia, jouduin pohtia, samoin kuin moni opiskelija tutkimusaineistossani, että mistä luovun arjessa, jotta tutkimus mahtuu mukaan. Päätin vähentää ainakin leipomista. Kyseisellä toiminnalla kun on paljon kerrannaisvaikutuksia: Jos leipoisin enemmän, käyttäisin myös enemmän aikaa keittiön siivoukseen. Oman kokemuksen mukaan, en illan aikana edes pääsisi keittiöstä pois. Jos leipoisin enemmän, myös söisin varmaankin enemmän (herkkuja) ja aikaa pitäisi löytyä sen myötä enemmän myös lenkkeilyyn. Päätös on ollut hyvä, teen vain nopeita tuttuja juttuja ja niistä aineksista, joita kaapista aika vakiona löytyy. Ei enää (siis toistaiseksi) mitään uutta, työlästä tai sotkevaa. Sopivasti samaan aikaan, lapset ovat kasvaneet siihen ikään, että keittiössä häärää usein joku muu kuin minä. Vaikka päätöksen piti olla väliaikainen, osaan jo kuvitella itseni eläkeläisenä toistamassa samoja itselle tyypillisiä, nuorena aikuisena opittuja, tuttuja ja turvallisia reseptejä. Ja se on oikein hyvä! Itseasiassa, tässä nykyisessä, kompleksisessa, nopeutuvassa ja kaikkea pullollaan olevassa kulttuurissamme, se voi olla jopa tärkeää.
Lisätietoja ja lähteitä:
Pedersen, S. (2015). The Ought to be, How to be, or Not to be: a Study of Standards and Subjectification Processes in High School. Copenhagen: University of Copenhagen.
Valsiner, J. (1987). Culture and the development of children’s action: A cultural-historical theory of developmental psychology. Chichester: John Wiley & Sons.
Kauempaa näiden käsitteiden taustalta löytyy James Gibson (1986) ja Kurt Lewin (1936).
Brinkmann, Svend (2016). Pysy lujana – Elämä ilman self-helpiä. Tammi. Suomentanut Heikki Eskelinen.
Aikuisen ei-sanan harjoittelusta voit lukea lisää edellä mainitusta, tanskalaisen psykologian professorin Svend Brinkmannin suomeksikin käännetystä kirjasta. Toinen kiinnostava kirja samalta kirjoittajalta on uudempi The Joy of Missing Out. Mainiot someajan käsitteet FOMO eli fear of missing out ja SOMO, sorrow of missing out, ovat saaneet rinnalleen riemastuttavan JOMO:n, joy of missing out!
KUVAT: Omasta tyylistä ja tottumuksesta poiketen, kuvat tässä blogissa by Unsplash.
Arkea tutkimassa 