Sisäinen motivaatio ja ulkoiset vaatimukset – hyvikset ja pahikset? [Metamotivaatio]

Pohdintaa motivaatiosta ja koetuista vaatimuksista – ulkoisista, sisäisistä ja sisäistetyistä. Niin ja yhdestä hiihtoreissusta.

Jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen voi olla ihan toimiva ilmaus arkikielessä, mutta jos sitä pysähtyy hetkeksi miettimään, niin se ei olekaan ihan selkeä. Stereotyyppinen kahtiajako menee suunnilleen tähän tyyliin: Sisäinen motivaatio on sitä, että on henkilökohtainen sisäsyntyinen palo tiettyyn toimintaan. Ulkoinen motivaatio on taas sitä, että teen sen jonkun asian vain ulkopuolelta tulevan palkkion tai vaatimuksen vuoksi. Sisäinen motivaatio näyttäytyy hyvänä ja tavoiteltavana, ulkoinen taas jotenkin tuntuu olevan väärin (ihan vain siksi väärin, ettei se synny sisältä, vaan tulee ulkoa). Pysyitkö kärryillä tähän asti? Toivottavasti, sillä nyt nimittäin tämä määrittely ja kahtiajako alkaa murentua ja muuttua sumuiseksi.

Tanskalainen psykologian professori Svend Brinkmann esittää ihan aiheesta, että sisäistä motivaatiota ihannoidaan ja korostetaan – ja toisinaan myös perusteettomasti. Mikä siitä tekee niin ylivertaisen, että sitä on jatkuvasti tavoiteltava kaikilla elämän osa-alueilla, työssä ja vapaa-ajalla. Arjessahan on oikeasti tehtävä paljon sellaistakin, johon sisäistä motivaatiota ei lähtökohtaisesti ole. On vain pakko, tai se kuuluu omaan rooliin, työhön tai opiskeluun. Tai asioita tehdään rutiinilla, tavan vuoksi, ja sillä rutiinilla on mahdollisesti jokin syy, peruste tai tausta. Muistuu mieleen lause: Meitä ajaa eteenpäin motivaatio, automaatio tai stressi.

Joka asian kohdalla ei tarvitse pohtia, onko minulla juuri tähän asiaan nyt tällä hetkellä sisäinen motivaatio. Joskus taas on tarpeen kyseenalaistaa, miksi jotakin asiaa suoritetaan, ja kaivella jonkin käytänteen taustaa ja perusteita. Kuitenkin samalla se, että jotain tehdään rutiinilla ja tavan vuoksi, luo resurssin uuden oppimiselle – esimerkiksi sille, että voi tehdä jotain eri tavalla, muuttaa jotain, selviytyä kriisissä tai muutosten keskellä ja niin edelleen (Peltola, 2022b). Ei siis ollenkaan mustavalkoista, vaan kyse on ylläpitämisen ja muuttamisen dynamiikasta (Peltola, 2022a).

Motivaatio on liikettä ja suhteessa johonkin

Perinteisen jaottelun, sisäinen – ulkoinen, sijaan voi huomata, että motivaatiossa tapahtuu muutoksia. Joskus (ja itseasiassa aika usein) motivaatiota myös syntyy tilanteissa, joissa sitä ei alun perin ollut. Joskus se taas hiipuu, vaikka motivaatio oli hyvä ja tein jotain, josta olin alun perin innoissani. Tähän liikkeeseen vaikuttaa monenlaiset asiat – kuten toiminnan aikana heränneet tunteet, vireystila ja vaikkapa omat taidot. Motivaation säätely itsessään on myös taito, jota voi harjoitella. Arjessa itse mietin eniten kiinnittymisen mekanismeja (ja osallisuuksia, merkityssuhteita ja siirtymiä): Mitä tapahtuu, kun ollaan jonkin asian äärellä, kiinnittyneenä johonkin, kuulutaan johonkin ja niin edelleen? Mitä motiiveja ylipäätään voi syntyä tietyssä ympäristössä.

Perinteiset motivaatioteoriat avaavat tavallaan sitä, kuinka manipuloida omaa tai muiden motivaatiota suhteessa tiettyihin (päätettyihin) kohteisiin. Tyypillisesti esimerkiksi opettaja on kiinnostunut siitä, kuinka saada lapset motivoitumaan tietystä asiasta. Vaikutetaan autonomiaan, yhteenkuuluvuuteen ja pystyvyyden kokemukseen. Lapsi vaikkapa 1) saa valita paperin värin, vaaleamman tai tummemman sinisen taivaaksi (hitunen autonomiaa), 2) saa tehdä opettajan päättämää askartelutehtävää tutussa pöytäryhmässä (yhteenkuuluvuus) ja 3) saa sopivasti kehuja ohjeiden mukaisesta etenemisestä ja kokee osaavansa jotain (pystyvyys). Ja samalla opettaja on tyytyväinen, jos kovin monella ei ole omia luovia ideoita tai liian näkyvää ja kuuluvaa toimijuutta. Motivaatiota voi siis säädellä ja manipuloida muun muassa vahvistamalla osallisuutta (siitä seuraavaksi lisää). Tai opettaja voi hyödyntää kokonaisuuksien rakentamisessa sellaisia elementtejä, joista lapset ovat jo valmiiksi kiinnostuneita (eli huomiodaan osallisuus kokonaisvaltaisemmin). Käytännöissä risteilee kumpaakin.

Metamotivaatiosta

Olenko motivoitunut motivoitumaan? Näin kysyy toinen tanskalainen psykologian professori Morten Nissen. (Tämän herran tekstit ovat niin vaikealukuisia, että tarvitaan aina koko joukko tutkijakavereita yhden artikkelin äärelle.) Nissen puhuu metamotivaatiosta ja motiiveista, ja keskeinen käsite siihen liittyen on osallisuus (Nissen, 2019; Nissen & Friis, 2020). Mietin itse osallisuuksia tässä yhteydessä (ja Nissenin tekstien pohjalta) ainakin muutamasta päänäkökulmasta. Ensinnäkin erilaisia motiiveja syntyy suhteessa asioihin ja virikkeisiin, joiden äärellä olemme: Mitä seuraamme ja selaamme somessa? Millaiset asiat ovat tärkeitä, arvostettuja ja merkityksellisiä itselle tärkeissä sosiaalisissa ympyröissä? Näistä asioista ehkä huomaamattakin kiinnostumme, ja motivoidumme tietyistä tavoitteista ja toiminnoista.

Toiseksi mietin usein, että omaa motivaatiota kannattaa säätää ja manipuloidakin suhteessa niihin asioihin, joista on jo osallinen. Eli perinteisiä motivaatioteorioita voi hyödyntää siinä, että motivoituisi siitä elämästä, mitä on ympärillä nyt. Tämä oivallus itseasiassa syntyi Heideggerin ja Järvilehdon tekstien äärellä jo paljon nuorempana tutkijana. Minun esimerkiksi kannattaa (tai kannattaisi) säätää omaa motivaatiota suhteessa hiihtoharrastukseen, koska latu menee tontin vieressä ja laji on keskeinen osa perhearkea jo valmiiksi. Kotiäitivuosien aikana opin myös manipuloimaan ja säätelemään motivaatiotani suhteessa kotitöihin ja ylipäätään omakotitaloasumiseen (vaikka arki oli käytännössä täynnä väsymystä ja univelkaa).

Kolmanneksi, Nissen nostaa esiin, että voimakkain motivationaalinen voima sisältyy kokemiimme mahdollisuuksiin ja tulevaisuuden kuviin, ”utopistisiinkin horisontteihin” (Nissen & Sørensen, 2017). Siis motiiveja ja motivaatiota syntyy suhteessa siihen, mitä haluaisimme olla, mitä kohti elämme, millaiseksi kuvittelemme tulevaisuutemme, ja mitä näemme mahdolliseksi.

Mitä hyötyä tällaisesta (ihan pian vieläkin filosofisemmaksi muuttuvasta) pohdinnasta sitten on kenelle tahansa? Tai käännetään kysymys toisin päin: Mitä haittaa siitä on, jos en ymmärrä yhtään, miten motivaatioprosessit ovat suhteessa kiinnittymisiin ja laajemmin osallisuuksiin? No, voin esimerkiksi jäädä odottelemaan sisäisen motivaation taianomaista syttymistä, jotta voisin tarttua kirjoituspuuhaan tai kotityöhön. Tai voin opettajan roolissa luovuttaa tietyn lapsen tai nuoren kanssa, koska häneltä puuttuu sisäsyntyinen motivaatio (tällaista valitettavasti tapahtuu). Tai jää itseltä täysin pimentoon, kuinka tietty mainonta tai altistuminen tietyille virikkeille tai kuuluminen johonkin yhteisöön suuntaavat omaa toimintaa, motiiveja ja tavoitteita – pitkällä aikavälillä myös arvoja, minäkuvaa, maailmankuvaa ja niin edelleen. Kun sukelletaan tarpeeksi syvälle prosessiin, niin nämä kuulumiset johonkin (osallisuudet) eivät pelkästään säädä tavoitteita ja motiiveja, vaan ne ovat osa ihmisenä olemista. On mahdoton rakentaa esimerkiksi maailmankuvaa, joka ei kytkeydy mihinkään kulttuuriin tai ympäristöön. Niin hienolta kuin se ehkä nykyihmisestä kuulostaakin olla jotenkin ”vapaa kaikesta”, niin tyhjiössä eläminen ja kasvaminen ei vain ole mahdollista. Ihminen rakentaa koko elämänsä suhdetta ympäristöönsä ja oppiminen ja kehitys ovat aina sitä, että suhde ympäristöön jotenkin muuttuu ja muovautuu. (Leikin lumoa kirjassa muuten kerron, mitä kaikkea tämä prosessi tarkoittaa lasten leikissä).

Vaatimuksia sisältä ja ulkoa

Sisäinen ja ulkoinen jaottelun äärellä kannattaa huomioida, että ajatteluumme sisäistyneet vaatimukset ovat syntyneet suhteessa johonkin ja jossakin ympäristössä. Joku on vaikuttanut meihin, ja olemme omaksuneet jotain, olemme kasvaneet, oppineet, tottuneet ja rutinoituneet monin eri tavoin koko elämän ajan. Olemme olleet alttiina vaikkapa mainonnalle ja median vaikutteille tai olleet osallisia tietyistä sosiaalisista ympyröistä ja alkaneet tavoitella jotain. Ja pian ajattelemme, että meillä on sisäinen motivaatio johonkin, vaikka tavallaan ulkoinen on määrittänyt ja ohjannut sitä vahvasti.

Opiskelijat tuskailevat usein motivaatiopulmien kanssa. Hoksautan aina kun muistan, että sisäistä motivaatiota ei kannata jäädä odottelemaan, sen sijaan voi kiinnittää huomiota motiivien syntymiseen, sen säätelyyn ja motivaatioprosesseihin. Siihen, kuinka jonkun asian äärellä ollessa tai johonkin toimintaan kiinnittyneenä, syntyy motiiveja ja tavoitteita. Kuinka saa itsensä kiinnittymään takaisin opintoihin loman jälkeen? Mikä toimii itsellä? Kalenterin tuunaaminen ajan kanssa vai tapaamisen sopiminen opiskelijaporukan kesken? Ja mitä muutoksia mikäkin toimenpide saa aikaan motivaatiossa? Sisäisen prosessin vatvomisen tai tuskailun sijaan voi siis yksinkertaisesti varata sille jollekin asialle ajan kalenterista tai työskentelytilan kampukselta tai kirjastosta, tai voi sopia tapaamisen ystävän kanssa. Eli hyödyntää siirtymiä, kiinnittymistä, sosiaalista tukea ja niin edelleen.

Ulkoiset vaatimukset ehkä tuntuvat käsitteenä selkeiltä. Nehän tulevat ulkoa(!?)… ”Joku muu vaatii minulta jotain”. Mutta itseasiassa niidenkin täytyy olla jotenkin yhteydessä ”sisäiseen”, jotta voimme niitä edes havaita. Annamme niille erilaisia merkityksiä, teemme niistä tulkintoja, ja jotkut jopa konkreettisesti tuntuvat kehossa vaikkapa puristavana ahdistuksena. Joten se siitä perinteisestä jaottelusta ulkoiseen ja sisäiseen!

Eli siis: Motivaatio on liikettä, ja jatkuvasti jollain tavalla suhteessa ympäristöön. Lisäksi ”sisäinen ja ulkoinen” ovat monin tavoin toisiinsa kietoutuneita.

Hiihtoreissu

Luonnosteltuani tämän tekstin suunnilleen valmiiksi, koitti päivä, kun olin puoliksi pakotettuna ja monesta suunnasta painostettuna saanut itseni suksien kanssa ladulle. Siinä mietin, että plääh, mitä tulikaan kirjoitettua, tässä kyllä on nyt sitä kuuluisaa ulkoista motivaatiota kerrakseen, eikä sitä millään filosofoinnilla voi muuksi muuttaa! Sisäinen motivaatio ohjaisi tekemään aivan toisenlaisia valintoja viikonloppuaamuna, mutta tässä sitä taas ollaan. Lisäksi hiihtohommasta puuttui motivaation lisäksi fyysistä kuntoa, tarvittavaa tasapainoa, rytmitajua ja teknistä osaamista. Ihan vähän kiukutti!

Mutta kun on latu vieressä. Ja lapset, joille se on tärkeää, että äitikin välillä lähtee. Ja puoliso, joka huolehtii kaikki varusteet valmiiksi ja miettii ruoka-asiatkin niin, etten voisi aina vedota siihen, että keittiö ei pärjää yksin kotona. Kiukku laantui. Kun hiihtäessä mietin tätäkin tilannetta kokonaisuutena, kävi aika nopeasti selväksi, kuinka monenlaisiin itselle tärkeisiin asioihin (sisäisiin prosesseihin ja motiiveihin) tämäkin homma oikeastaan kytkeytyy. Jaottelu ulkoiseen ja sisäiseen meni sumuiseksi (-> ne osallisuudet ja kiinnittymiset!) Keittiöstä irrottautuminen toimi ja päivän treeni tuli tehtyä. Perheen kanssa uskaltauduin pidemmälle lenkille kuin olisin itse ikinä lähtenyt. Lapset olivat tyytyväisiä ja puolisolta tuli kehuja (motivaatiotani siis myös manipuloitiin ulkopuolelta :D). Paluumatkalla huomasin jo suunnittelevani, että täytyy kyllä tästä eteenpäin käydä useammin! Mieli virkistyi, koska ulkoilma, liikunta, maisemanvaihdos, ja se fiilis, että selvisinpäs. Liikunta tietysti myös auttoi tunteiden säätelyssä. Lenkin päätteeksi nuo ajatukset omasta motivaatiosta (ja tästä tekstistä ja omasta motivaatiosta) olivat kyllä painuneet jo jonnekin kauas taustalle. Eniten mietin aivan muita asioita: Kuinka huikea juttu, että koululaiset ovat löytäneet oman lajinsa (vaikka se oikeastaan puolison suvun perintöä onkin). Mietin lasten innostusta ja sitä kuinka treenit ja kisareissut rytmittävät viikkoa, ja mitä kaikkea sisältöä, yhteisiä juttuja, johonkin kuulumista ja minäkuvan ja identiteetin rakennusta siihen kaikkeen liittyykään.

____________________

Väitöskirjasta (Peltola, 2022a) motivaatioon ja sisäinen-ulkoinen -jaotteluun liittyviä sisältöjä löytyy helpoiten tekemällä hakuja sanoilla ”motivation” ja ”motive” ja sisäinen-ulkoinen -jaottelun pääjutut hakusanalla ”inner”.

Ihminen-ympäristö -suhteesta löytyy tekstiä ja lähdeviittauksia hakusanalla environment (154 kohtaa).

LÄHTEET

Honkasalo, M.-L., Ketokivi, K., & Leppo, A. (2014). Moniselitteinen ja hämärä toimijuus. Sosiologia, 51(4), 365–372.

Nissen, M., & Sørensen, K. (2017). The emergence of motives in liminal hotspots. Theory & Psychology, 27(2), 249–269.

Peltola, M. (2022a). Structured fabrics of everyday life : subject-scientific perspective on maintaining and changing life conditions in learning contexts of adulthood. Akateeminen väitöskirja. Oulun yliopisto.

Peltola, M. (2022b). Toimijuuden dynamiikka ja limittyvät osallisuudet etäarjen kudelmassa. Psykologia 57(5–6), s. 427–432. [Final draft -versio on luettavissa täällä.]

Sivujuonne

Kun on monta tyyppiä perheessä, on jotenkin aika pieni juttu kokonaisuudessa esimerkiksi omat uravalinnat elämän varrella (sehän on vain 1/7) tai harrastusten puuttuminen omasta lapsuudesta tai se, että itsellä on puutteellinen jokin taito, kuten keskittymiskyky, sinnikkyys tai tunteiden säätely :D. Lapsen innostus ja osaaminen jossain asiassa voi ilahduttaa niin paljon, että se jokin oma pulma tai taidon puute tuntuu ihan merkityksettömältä. Sitä ei edes ajattele. Tai puolison sinnikkyyden avulla jokin urakka tulee tehtyä loppuun, vaikka oma toiminnanohjaus on loppunut jo päiviä aiemmin… (yleensä viimeistään tortaina ja urakka valmistuu lauantaina iltayöstä).

Pohdin usein sitä, että miten käytännössä jokin yksilön taito tai osaaminen on niin tiiviisti suhteessa ympäristöön ja ympäröiviin ihmisiin, resursseihin ja vaatimuksiin, että sitä on tosiaan vaikea rajata jotenkin vain tietyn yksilön ominaisuudeksi (Peltola, 2022, ks. myös Honkasalo ym. 2017).

________________________

Raapaisin tätä sisältöä hieman OPI23-päivien esityksessä, kun oli puhe monenlaisista vaatimuksista, ja siitä, miten ne tihentävät ja ruuhkauttavat arkea. ”Sisäisten vaatimusten” sijaan puhun ennemmin elämän aikana sisäistetyistä vaatimuksista. Kompleksisessa ja kiihtyvässä arjessa uusia vaatimuksia tulee eteen nopeammin kuin edellisiä ehtii vakiinnuttaa ja aiemmin sisäistettyjä toimintamalleja ja arvoja työstää sopimaan yhteen kaiken uuden kanssa (Peltola, 2022b). Tästä syntyy jatkuva oppimisen haaste. Siis (1) työstää elämän aikana omaksuttuja arvoja ja suhteuttaa niitä yhteen uusien (koettujen) vaatimusten kanssa. Ja (2) kun uusia vaatimuksia puskee aina avain lisää ja monesta suunnasta, on työstettävä sitäkin, mitä otan ja mitä jätän, mikä on tärkeää, mitä tarvitsen, mistä voin luopua, ja mikä on linjassa omien arvojen ja osallisuuksien kanssa (jotka ovat prosessissa ja liikkeessä nekin!). Sosiaalisen ympäristön tuella on tässä prosessissa suuri merkitys. Toisinaan työstäminen vaatii myös ammattiapua, kun kriisi tai sairaus laittaa liikaa asioita kerralla uusiksi (Peltola, 2022b).

_________________________

Kuva: Pixabay zanna-76